Suositeltu

sienisyksyn loppuvaihe

Asun puistometsänsirpaleessa Vantaanjoen kainalossa. Tämä syksy on ollut sienten suhteen täälläkin varsin erikoinen. Tyypilliset lajit loistavat poissaolollaan, tai ovat kuten suppilovahverot niin myöhässä, etteivät taida ehtiä kasvaa sadoksi meille ihmisotuksille. Toisaalta lähiryteiköistä on löytynyt kolme lajia, jotka eivät usein täällä kohdalle satu: kaatuneen männyn juurakolla komeili tärpätin tuoksuinen rypyliäinen kasa, joka kotona varmistui parhaimmillaan toistakymmentäkiloiseksi kasvavaksi kurttusieneksi. Googlea penkoessa kävi ilmi, että tässä olisi lähes aihetta kutsua media paikalle, mutta paistelin ihanuuden kotona pariksi ateriaksi ihan itsekseni. Maku muistutti korvasientä pihkalla taitettuna.

Seuraava hauskuus löytyi metsäpuiston toiselta laidalta: sarja miniveistosmaisia piispanhiippoja maapuulle putkahtaneena. Siellä veikeili luonnon oma taidenäyttely kehän huminassa, ryteikön hämärässä, omissa maailmoissaan. Piispanhiippa on suht yleinen havu- ja lehtipuiden kantojen, pökkelöiden ja maapuiden sieni, jota voi syödä korvasienten tapaan valmistettuna. Minulta piispanhiipat jäivät julistamaan taidenäkemystään metsän eliöille.

Sokerina pohjalla pihatien varrelta löytyi kasvilääkinnän opiskelijan märkä uni: hiukan epätavallisesti kuusen kannolta paistoi haravoijan silmään oranssinpunainen, jalallinen lakkakääpä, yksi rohdosominaisuuksiltaan tutkituimmista sienistä; kääväthän ovat puiden sieniä. Kasvupaikan takia – pienen ajotien varsi – en uskalla reishiksikin kutsuttua sientä muille kuin itselleni syöttää. Reishi on kiinalaisen lääketieteen parissa tunnettu jo parisentuhatta vuotta, ja sille luetellaan mystiseltäkin kalskahtavia vaikutuksia. Yleisimmin lakkakäävästä puhutaan tasoittavana ja mieltä kirkastavana rohdoksena; tämän lisäksi kirjallisuudesta löytyy liuta enemmän ja vähemmän tieteellisesti tutkittuja käyttötarkoituksia aina vastustuskyvyn parantamisesta diabeteksen ja syövän hoitoon. Ottamatta sen enempää kantaa näihin väitteisiin – minulla ei ole siihen kompetenssia eikä halua – kokeilin reishiä itseeni pienellä annoksella yhdessä pakurin kanssa iltateenä. Vaikutus tällä yhdistelmällä oli niin piristävä, että nukahdin joskus aamun sarastaessa, mutten ollut seuraavana päivänä erityisen väsynyt enkä tokkurainen.

Nyt kun eduskuntaan on saatu käsittelyyn yli 50 000 äänen voimin Avohakkuut historiaan -kansalaisaloite, jolla siis pyritään saamaan valtion metsien käsittely jatkuvan kasvatuksen piiriin, on hyvä hetki muistuttaa kääpien merkityksestä. ”Lahottajasienet ovat metsän monimuotoisuuden moottoreita” todetaan Tuomo Niemelän Käävät, puiden sienet -kirjassa. ”Pudonneita oksia, kantoja ja talousmetsän hakkuutähteitä hajottaessaan käävät muuttavat puuaineksen vaikeasti sulavia molekyylejä uusiksi yhdisteiksi, jotka kelpaavat maaperän mikrobeille, hyönteisille ja lopulta taas puille. Näin ravinteiden kierto metsäluonnossa jatkuu.” Esimerkiksi ruskolahottajat ovat tärkeitä metsän uudistumiselle: ”Puiden siemenet itävät erityisen hyvin ruskolahomassassa, ja puille välttämätön mykorritsasuhde syntyy parhaiten siinä.”

Voi vain kysyä, mistä välttämättömät, maaperän ja koko metsän monipuolista hyönteis- , kasvi- ja muuta eliöstöä ravintoketjun pohjalla ylläpitävät käävät saavat ravintoa, kun metsästä kiskotaan runkojen jälkeen vielä kannot ja oksat energiapuuksi, ja tämän jälkeen suoritetaan kaivinkoneella viimeistely, mätästys, taimien istutusta varten. Asiantuntijat ovat laajalti sitä mieltä, että Suomen olosuhteissa metsä uudistuu istuttamattakin. Tästä näkökulmasta mätästys onkin lähinnä koneurakoitsijoiden subventointia.

Lohjan Karkalin luonnonpuiston hytykät kasvavat omassa rauhassaan. Luonnonpuisto on suojelukriteereistä tiukin, ja vierailija saa liikkua täällä vain polkuverkoston puitteissa. Karkalinniemessä kulkiessa tämän voi aistia: omaan tahtiinsa hengittelevässä metsässä on hieno tunnelma.

Ihminen ja muut ällöttävät eläinlajit

Mäyräkallion rapakivigraniittiluolastoa Artjärvellä.

On niin paljon tärkeitä asioita joista haluaisi ja pitäisi kirjoittaa, että välillä on vaikea valita, mutta olkoon tämän blogitekstin aihe luonnonsuojelu ja -suojelijat. Suojelu sanana sisältää sisäänrakennetun ajatuksen siitä, että se, mitä suojellaan, pysyy ennallaan. Luonnonsuojelija suojelee kuitenkin elonkehän prosessia, jonka osa itse on. Ehkä luonnonsuojelijat suojelevatkin ihmisen lisäksi aikaa; hidastavat sitä. Ihminen vaikuttaa ilmakehään, veden kiertoon ja maaperän koostumukseen tavoilla, jotka vaikuttavat niihinkin prosesseihin maapallolla, joissa ihminen ei henkilökohtaisesti ole läsnä. Luonnonsuojelijat pyrkivät pitämään yllä tiloja ja paikkoja, joissa luonnon monimuotoisuus säilyisi mahdollisimman rikkaana: vuosituhansien ja -miljoonien aikana kehittynyttä geneettistä tieto- ja selviytymispankkia. Tämän haaskaamista nopeiden taloudellisten etujen saavuttamiseksi on tuskallista seurata. Joka tapauksessa kulttuurityön pariin päätyneenä alun perin biologian opiskelijana tämä kulttuurisen ja luonnontieteellisen hankauskohta on kiinnostanut ja vaivannut minua läpi ikäni.

Udmurtialainen perinnenukke ja burmalainen, monta eläintä yhdistävä mytologinen hahmo.

Minua kiinnostavat permiläiset, nähtävästi naisten ennen toista vuosituhatta jKr valamat pronssivalut, joissa mytologinen jumalhahmo (nainen) ei ole vielä eriytynyt yksinomaan ihmiseksi, vaan hän jakaa maailmankaikkeuden hyönteisten, lintujen, nisäkkäiden ja hämähäkkien kanssa. Ekologinen kristillinen liike pyrkii käsittääkseni eheyttämään inhimilliseen ja ei-inhimilliseen jaettua juutalais-kristillistä maailmankuvaa, ja auttamaan kannattajiaan etsiytymään tasapainoon muun luomakunnan kanssa. Ihmettelen, ellei muslimeilta löydy vastaavaa liikettä. Kun nyt olemme ratkaisseet tämän perusinhimillisen ongelman ja ymmärrämme, että neljäsataa miljoonaa vuotta maapallolla tallustelleella skorpionilla on oikeus tallustella täällä vielä jatkossakin ja heristää meille myrkkypistintään, voimme siirtyä kuntatalouden piiriin ja kysyä, kenen murokupista maksetaan opettajien, kunnallisten hammashoitajien ja katujen puhtaanapitäjien palkat, kun taantuma iskee, sellutehtaan pata porisee hetken hiukan matalammalla lämpötilalla ja harvinaistunut hömötiainen hengähtää helpotuksesta, kunnes ketterä monitoimikone pärähtää jälleen käyntiin ja lähtee niittämään metsästä hyvinvointimme yhä kestämättömämmäksi käyvää laskua. Maksetaanko palkat skorpionin vai ihmisten muroista? Madridin epäonnistuneen ilmastokokouksen jälkeen voitaisiin sanoa, että ihmislaji mielummin kuolee huomenna kuin antaa tänään omastaan skorpionille sen, mikä skorpionille kuuluu. Mutta minä uskon, että se, jonka kuuluu kuolla, on epäonnistunut talousjärjestelmä. Haluan uskoa, että sutta, skorpionia, lahottajasieniä ja kärpäsentoukkia pelkäävä ja kiroava perushomosapiens sietää maapallomme itsensä kannalta vaivalloisiakin kanssaeliöitä paremmin jos ymmärtää, että ne eivät uhkaa sitä, että hänen jääkaapissaan on huomennakin jotain ihan hyvää purtavaa, eikä naapuri pidä häntä luuserina, jos hän ei kahden vuoden päästä ole vaihtanut vuoden vanhaa autoaan. Edellämainitut lajit ovat edellytys sille, että ihmisten kannalta kivat jutut ovat jatkossakin (niitä haluaville) mahdollisia. Tätä hyötysuhdetta kuvataan nimellä ekosysteemipalvelu. Ekosysteemipalvelu on termi, jossa on myös paradoksi: se tutkii muun elonkehän ihmiselle tuottavia erilaisia hyötyjä. Se, millaisia hyötyjä muu elonkehä ihmisen toiminnasta saa, jää käsitteen ulkopuolelle, vaikka se saattaa olla tämän hetken merkittävin kysymys lajimme eloonjäämien kannalta. Permakulttuuri on maataloutta, joka näkee ruuan tuotannon jonkinlaisena ihmisen ja ympäristön välisenä tai chinä, jos näin voi sanoa: vuorovaikutuksena, joka pyrkii pitämään yllä ympäristön monilajisuutta kaikkien edun suojaamiseksi samalla, kun ihminen saa prosessista ravintoa. Tämänhetkinen talousjärjestelmämme polkuhinnoittelee ekosysteempalvelut, joiden varassa ihmislaji elää, maksaa tällä rahalla kuntapalveluja, ja tunkee rahoja veroparatiiseihin hautumaan maailmanloppua odottamaan.

Viinirypäleensiemenöljyyn uutettuja kasveja: vasemmalta särmäkuisma, porkkana, ukontulikukka, kehäkukka.

Vastakkainasettelu inhimillisen ja ei-inhimillisen elonkehän kesken kiristyy samaa tahtia yhteiskunnallisen vastakkainasettelun kanssa: ne, jotka menestyksekkäästi työskentelevät tai yrittävät parhaansa mukaan työskennellä ekosysteemipalveluista rahaa ihmislajin hyväksi imuroiden – eikä edes ihmisten hyväksi, vaan markkinoiden, yhtiöiden, joiden reaktioita pörssissä kuvaillaan inhimillisin termein- ja ne, jotka eivät tähän leikkiin syystä tai toisesta kykene tai uupuvat siihen, ja joita vaaditaan yhä kovemmin äänenpainoin ruotuun. Ei työttömien hyysäykselle, ei kansalaispalkkaa venkoileville laiskureille. Työelämä on onnistuttu tehostamaan painajaismaisiin mittasuhteisiin samalla kun robotit vievät loput työpaikat. Muurahaisyhteiskunta häärii avokonttoreissa: parviäly myllyttää maailmaan aina vain lisää erilaista inhimillistä hyvää pitääkseen systeemin käynnissä samaan aikaan, kun muun eliökunnan kyky kaataa materiaalia tähän prosessiin hapertuu silmissä. Ja kaikki ihmiset vain halusivat hyvää, yhteistä hyvää… prkle niitä luonnonsuojelijoita direktiivilajeineen, minulla on oikeus kaataa metsäni uuden traktorin saadakseni jos haluan. Enkä prkele anna susien syödä koiriani ja lampaitani ja pihailvesten kissojani, ei uskalla kaupunkilainen edes metsään mennä ja yrittää määräillä täällä… ja totta joka sana, samaan aikaan kun ei-totta… prkele niitä maaseudun juntteja jotka yleistää kaupunkilaiset yhteen nippuun…

Lapinjärven Mäyrämäen luolan suuaukko aukeaa rotkon päätteeksi antropomorfisen kallion kasvojen alta.

En tiedä onko eroa palvooko Lapinjärven antropomorfisia kivikasvoja vai pörssikursseja inhimillisiä tunteita kuvaavin adjektiivein. Molemmilla tavoitellaan elämänhallintaa – jos taas palvonnan kohde siirretään kirkon seinien sisään, joidenkin mielestä palvonta on sivistyneempää ja moraalisesti soveliaampaa. Koko ajan kuitenkin peilaamme itseämme niin pörssikäyriin, kiven kuvioihin ja kynttilänvalossa läikehtiviin Jeesuslapsen kasvoihin. Inhimillisten tunteittemme tuolla puolen virtaa elämän kolme ja puoli miljardia vuotta virrannut virta, jossa tälläkin hetkellä laskettelemme, eikä sitä juurikaan kiinnosta kielelliset käsitteemme siitä, miksi juuri meidän, ihmisten, pitäisi saada hyödyntää koko virta tyhjiin ja kuvitella, että vielä sen jälkeen jostain ammennamme elämämme eväät. Itse uskon, että modernit tekniset ratkaisut pidentävät ihmislajin ikää maan päällä. Emme katoa ilmastonmuutokseen, vaikka lujille se ottaa, sillä tekniset ratkaisut ovat jo käden ulottuvilla. Mutta tekniikka ei ratkaise ihmisyytemme ongelmaa. Mietimme joskus ystävän kanssa millaiseksi maailma muuttuisi tai muuttuu, kun kaikilla meillä on käytössämme rajaton määrä uusiutuvaa energiaa. Haluaisitko sinä antaa kaikille maailman ihmisille rajattoman määrän uusiutuvaa energiaa käytettäväksi, tai haluaisitko itse ottaa siitä vastuun? Toisaalta, millä perustein energiaa aletaan eri ihmisille säännöstellä, kun sen aika tulee? Nämä innovaatiot eivät edes ole kovin kaukana. Jos emme kehity hahmottamaan rakentavasti olemassaoloamme suhteessa toisiimme ja osana muuta eliökuntaa, meitä ei pelasta mikään energiainnovaatio eikä tekniikka; ei tällä planeetalla eikä millään muullakaan, minne jotkut ajattelevat ihmislajin leviävän. Ja siihen inhimillisen itseymmärryksen pisteeseen on vielä pitkä matka; voi olla että liian pitkä.

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö meidän pidä tehdä kaikkea sitä, mitä meidän pitää tehdä. Voihan ulkoavaruudesta ilmestyä toisen sivilisaation edustaja, joka kaataa järkeä kovaan kalloomme, ja alamme olla – ihmisiksi. Ja voiko meitä sitten enää edes ihmisiksi kutsua? Ehkä olemme sitten jo jokin toinen laji.

Permiläinen pronssivalu. Piirros kuvan mukaan: OR.

luolia ja lakia

Viikonloppuna tuli jälleen rymyttyä niin upeita luolakohteita kuin raiskioita ja hakkuuaukioita -jälkimmäisiltä kun ei pysty luonnossa liikkuessa välttymään. Metsästysliiton edustaja ilmoitti Avohakkuut historiaan -kansalaisaddressin luovutustilaisuudessa, että avohakkuukin voi olla kaunis. Korallimaisia, värikkäitä kääpiä löytyikin Hulubergsgrottanin kallion avohakkuuaukiolta Sipoosta, muttei juuri muuta kauniiksi mainittavaa.

Nukkavyökääpä ja punakääpä Hulubergsgrottanin hakkuuaukiolla Sipoossa.
Välissä halkiheltta, joka ei ole kääpä, vaan vuoden ympäri tavattava suht harvinainen helttasieni

Hulubergsgrottanin luolan löytäminen vaati luolahulluudenpoikasta: kaksi käyntiä ja runsaasti koluamista jyrkillä kalliorinteillä. Silti vasta metsästä ulos tullessa huomasi, kuinka reidet huusi kait adventin kunniaksi hoosiannaa ja kosteus oli pusertunut vaatteiden läpi. Paperikartan printtaaminen on suositeltavaa retkeillessä alueilla, joilla GPS-signaali on heikko eikä luolan tarkka sijainti tiedossa. Tuloksettomankin etsinnän sivutuotteena löytyi kuitenkin mielenkiintoisia juttuja; muun muassa kalmiston jäänteet kallion laelta. Lopulta itse luola löytyi hakkuuaukion reunasta paikallisten suullisella opastuksella. Rauhoitettu, veden puoliksi täyttämä onkalo on kaunis ja arvoituksellinen; sitä on luultavasti käyetty mm. kalkkikivilouhoksena.

Viikonlopun toinen luolakohde oli Rokokallion hurja luola- ja rotkokonaisuus Vihdissä. Jos aiot käydä vain yhdellä Uudenmaan luolalla, melkein suosittelen tätä paikkaa. Jääkauden massat on ruhjoneet ja siloitelleet kalliovuoren seinämän jättiläismäisten lohkareitten rotkostoksi ja luolastoksi, josta löytyi kiiltomittarikin kostealla migmatiitti- eli seoskivilajipinnalla. Pimeä laskeutui hurjaa vauhtia, mutta kolusimme lohkarepihan ja lippaluolan toinen toisensa perään taskulamppujen valossa: poiskaan ei kyennyt lähtemään, paikka oli liian vaikuttava. Osa luolista vaatii jonkin verran kiipeilyä ja varovaisuutta; johonkin kohteeseen ei edes pääse ilman köyttä, jota meillä ei ollut mukana.

Kiiltomittari.

Metsälaki määrittelee pääosiltaan vähintään kymmenen metriä korkeat jyrkänteet ja niiden välittömät alusmetsät erityisalueiksi, joilla ei saa suorittaa puunkorjuuta. Sama koskee pääosiltaan 10 metriä syviä kuruja ja rotkoja, purojen ja pienialaisten lampien rantoja, sekä erilaisia soita ja lehtoja, joiden hakkuurajoituksilla suojellaan metsien biologista monimuotoisuutta ja vesitaloutta. Luonnossa liikkuja törmää tuon tuostakin hakkuisiin, joissa lakia tai suosituksia selkeästi rikotaan ilman seuraamuksia. Toinen seikka tuli mainituksia edellisessä blogissa: 10 metriset jyrkänteet ja rotkot ovat sen verran suuri harvinaisuus, että niiden rajaaminen tehometsäntalouden ulkopuolelle ei biologista monimuotoisuutta pelasta. Esimerkkinä tästä Valkeakosken Korentinkankaan kallio, jolle on haettu kallionmurskauslupaa: runsaasti metsälehmusta kasvava kallionalusaluslehto on hakattu jo vuosia sitten, mutta eipä tuo jyrkännekään täyttänyt ”pääosin 10 metrin korkea” -kriteeriä- vaikka kuinka jylhä ja ainutlaatuinen onkin. Soita hakataan edelleen, ja viime kesän kävelyretki Astuvansalmelle virallista polkureittiä sai hengen salpautumaan. Rinteet oli hakattu käytännössä vesirajaan saakka, ja raskas metsätyökone puskenut syvät reitit laajalti maapohjaan. Matka maailmanlaajuisesti ainutlaajuiselle kuvakentälle muuttui via dolorosaksi: ei sitä kulkiessa voinut kuin itkeä.

Hulubergsgrottanin jyrkänteiden hakkuita. Pitkät kalliopudotukset myös alueen tien puolella on hakattu kiveen asti.

Toistaiseksi ei yksikään kansalaisaloite ole mennyt eduskunnassa läpi, mutta kenties nyt olisi aika ja mahdollisuus tehdä metsälakiin tarkennuksia sen osalta, millaisin kriteerein lain edellyttämää metsien biologista monimuotoisuutta pystytään nykyhakkuuvauhdissa pitämään yllä, kuinka näiden kriteerien toteutumista valvotaan, ja millaisia sanktioita kriteerien rikkomisesta seuraa.

https://mobile.twitter.com/PanuKunttu/status/1183990677849415681

Hulubergsgrottan, Sipoo. suuaukko.

pieniä toiveita

Staraja Saljan kylä, Udmurtia 2019

Olen matkustanut useampana vuonna eri puolilla Udmurtiaa järjestettäviin taidesymposiumeihin yhdessä suomalaisryhmän kanssa. Kuva-, video- ja performanssitaidetta musiikkiin yhdistävää tapahtumaa järjestetään Udmurtian eri kylissä toistakymmenettä vuotta. Olemme saaneet myös Suomeen kesävieraaksi venäläisiä taiteilijoita työpajoihin. Seuraava tapahtuma on Suomessa ensi kesänä, mikä tässä jo mainoksenomaisesti mainittakoon.

Staraja Salja, Udmurtia, 2019.

Alusta asti symposiumlaisia on kiskottu milloin mihinkin pusikkoon sitomaan valkoisia rättejä oksiin ja runkoihin. Kolme tiukkaa solmua, komennetaan, minkä jälkeen pitää toivoa jotain, ja olen tehnyt työtä käskettyä. Pidin henkilökohtaisesti pitkään tapahtumaa jonkinlaisina performanssina, joka toistui vuodesta toiseen uuvuttavan samanlaisena ollakseen taidetoimintaa. En tajunnut mitä teen, mutten vaivautunut sitä kunnolla selvittämäänkään, koska tilanne oli sama liian monen asian kohdalla: ihmetys valkoisia rättejä kaulallaan yhä uudestaan kantavista isännistämme hukkui yleisen kulttuurishokin aaltoihin. Kylissä oli samaan aikaan ihanan tuttua ja mieltä lämmittävää, ja aivan erilaista suhteessa tolkuttoman moneen kulttuuriseen käytäntöön kotona.

Staraja Salja 2019.

Vähitellen aloin kotona selvittää puihin solmittavien kankaanpalasten tarkoitusta lukien ja ystäviltä tentaten. Minulle alkoi aueta koko suomalais-ugrilainen pyhien lehtojen kulttuuri, ja kankaiden käyttö rukoilun välineinä; tapa, joka on levinnyt läpi Venäjän Keski-Aasiaan saakka. Vuosi sitten tammikuussa meille esiteltiin Staraja Saljan kylässä bulda, joissa rukoiltiin tulen henkeä joka neljäs vuosi kodin ja perheen turvaksi; jokirantaan sijoittuva aktash-lehto, jossa tammikuun 14. päivänä uhrattiin suvun kuolleille miehille hevonen ja naisille lehmä, ja lud, jonne kylän miehet saapuivat viettämään joulukuun 19. päivän yön polvillaan rukoilleen ja uhripadoissa ruokaa keittäen. Ymmärrettyäni toiminnan tarkoituksen ja syvällisyyden minulle tuli voimakas tarve etsiä kotimetsistä tapoja tehdä näkyväksi ihmisen ja muun luonnon suhdetta tätä ikivanhaa käytäntöä varioiden.

Helsinki, Itä-Pakila.

Suomen metsälain ensimmäinen pykälä kuuluu seuraavasti: lain tarkoitus on edistää metsien taloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävää hoitoa ja käyttöä siten, että metsät antavat kestävästi hyvän tuoton samalla kun niiden biologinen monimuotoisuus säilytetään. On laajalti tiedossa, että toisin kuin elinkeinoministeri Katri Kulmuni, jonka puoliso sattuu olemaan Metsäteollisuus ry:n eli metsäteollisuuden edunvalvojan ammattilobbari, on lausunut, Suomen metsät eivät kestä 80 miljoonan kuution vuotuisia hakkuita ilman, että lajiston monimuotoisuus tuhotaan. Suomessa vallitsee laiton hakkuukiima, johon toivottavasti tulee selvyyttä nyt Luonnonvarakeskuksen tunnustettua hakkuuarvioidensa virheelliset suureet. Mielenkiintoista on, kenet tästä laittomuudesta vedetään oikeudelliseen vastuuseen ja koska. Uusia lukuja odotellessa voimme pohdiskella, mistä löytyvät ne yli 10 m korkeat jyrkänteet, joiden alusmetsät on metsälain mukaan säästettävä. Sellaiset ovat sen mittaluokan harvinaisuuksia Suomessa että ne ovat enimmäkseen muutenkin jostain syystä rauhoituksen piirissä. Lukuisat ainutlaatuiset kallionaluslehdot ja metsät sen sijaan survotaan surutta sellupataan.

Pälkäne., Myttäälän kylä. Vanha pyhä lehto, jossa oli seitsemän lähdettä.

Olen lukuisia kertoja sitonut yksin ja ystävien kanssa eri tilanteissa valkoisia kankaita puihin, toivonut mielessäni erilaisia asioita, sytyttänyt kynttilän tai palan kuivattua yrttiä, ja palannut keventynein mielin kotiin. Minulle puulla käyminen ei ole taikauskoa, epämääräisten luonnonhenkien palvontaa tai satanismia; muistutan sillä itseäni siitä, missä olemassaoloni henkinen ja fyysinen perusta lepää, ja ohjailen tunteitani ja ajatuksiani metsän elämää kohisevan tai talven pimeydessä lepäävän kasvuston sisällä. Jos haluat, mene sinäkin metsään ja lausu pieni toive monimuotoisen metsäluonnon puolesta – sen, johon laki meidät sitouttaa. Ja toivo itsellesi voimia tehdä myös jotain konkreettista asian eteen, kuten minäkin itselleni toivon, sillä jos suljet silmäsi meditoidaksesi hetken, voi olla, että ne avatessasi puu on kadonnut edestäsi, ja kohta sillä pyyhitään jossain päin maailmaa sitä paikkaa, jonne aurinko ei koskaan paista.

Suomen metsätalouden ongelma ei ole metsien puun määrä tai etteivät hakatut kuviot kasvaisi uudestaan metsäksi, vaan laaja-alainen talousmetsien lajiköyhyys. Tosin metsien uudistumisen tapa ja määräkin ovat tulevaisuuden äärevissä sääolosuhteissa kysymysmerkki.

Helsinki, Itä-Pakila.

viikonloppu kallioiden sylissä

Tänään Helvetinjärven kansallispuiston päivätuvassa, hämärän hirsituvan ikkunasta rotkojärven pintaa katsellessa pohdimme, mitä kaloja näissä toinen toistaan ketjumaisesti seuraavissa syvissä, kapeissa järvissä mahtaa olla. Illalla kotiuduttuani minua kiusasi ajatus, mistä paratiisimaisen kaunis erämaajärvialue on saanut dramaattisen nimensä. Alueeseen liittyvä tarina antaa osviittaa molempiin kysymyksiin:

paikallinen renki oli käynyt salaa kokemassa noitanakin tunnetun Sipilän vanhan emännän katiskan ja vienyt sieltä hauen. Kun nainen oli mennyt penäämään kalaansa, renki oli naureskellen kieltänyt rikoksen ja saanut naisen vihat niskaansa: siitä helvetin järvestä ei kalaa sinun elinaikanasi tule, nainen oli manannut. Eikä kalaa tullut ennenkuin viinamäen mieheksi sortunut renki oli heittänyt henkensä.

Puron moniääninen solina valmistelee vierailijaa matkalla kiven sisään. Näillä salomailla on kierrellyt polkuverkosto, jota on kuljettu jalan niin kirkkoon kuin kaupantekoon; markkinoille johtavan polun nimi oli viinapolku.

Jyrkkiä kallioseinämiä alas lorisevat purot kastelevat monilajisia sammalpintoja ja muodostavat uskomattoman hienon akustisen maailman. Rotkojärveen laskevan jyrkän halkeaman puristuksesta voi helposti kuvitella alueen parantajien hakeneen tietoa ja voimia askareisiinsa. Korkeuksista moderneja kulkijoita tarkkaileva korppi ilmoitti pitävänsä meitä edelleen silmällä, mikä on minusta lohdullista.

Emäksisistä kivilajeista muodostuvat kalliot ylläpitävät monilajista, vaativaa kasvillisuutta kallionaluslehdoissaan, mutta Helvetinkolun ympäristö on suhteellisen karu. Ehkä järven nimi viittaa myös tähän graafiseen, kauniiseen karuuteen, jota lehdetömäksi rauennut puusto korostaa. Etäämmällä Helvetinjärven kansallispuistostakin löytyy sellaisia kalkinsuosijoita kuin pieni, siro tummaraunioinen ja taikinanmarja.

Viikonlopun toinen kivenkova retkeilykohde oli rapakivikuvioinen Bombersgrottanin luola Loviisan ja Kouvolan välimaastossa. Kylätien kupeessa sijaitseva ahdasaukkoinen luola on yli kolmenkymmentä metriä pitkä, suoriksi lohjenneista seinämistä ja pitkistä suorista kattopinnoista muodostuva kallionalainen kellari, jonka seinillä välkehti kaksikymmentä aikuisena talvehtivaa, suht harvinaista kiiltomittaria.

Vedottomassa, maan pinnan alle avautuvassa luolassa lämpötila pysyy kireimpienkin pakkasten aikaan plussan puolella. Suuaukon oikealle puolelle avautuvan luolaston lattia on lohkareiden lomassa veden peitossa: tänne suunnistavan luolaintoilijan kannattaa varustautua kumpparein. Lepakoita ei syynäämisestä huolimatta näkynyt tässäkään luolassa talvehtimassa. Joko olosuhteet eivät passaa lämpötilasta ja kosteudesta tarkoille nahkasiiville, tai ne ovat ryöminet kalliohalkeamien perukoille ihmissilmän ulottumattomiin koisimaan puolivuotista horrostaan.

Esi-isiemme parantajat ja tietäjät vierailivat rotkojen tapaan luolissa hakemassa yhteyttä voimiin, joilla yhteisöjään palvelivat. Ehkä internetin sokkelot toimivat jollain tapaa nykyjään samoin.

Koska harjujemme hiekkavarat on suurelta osin käytetty, rakentamisen ja tieverkoston ylläpitämiseen käytettävä murske hankitaan yhä suuremmalta osin louhimalla kallioita. Laki säätelee kallioiden louhintaa löyhästi – kuka tahansa maanomistaja voi myydä kallionsa, ellei siitä koidu naapureille merkittävää haittaa. Räjähdysaineet paukkuvatkin nyt tiuhaan ja pieniä, muutaman vuoden toimiviksi suunniteltuja kalliolouhoksia syntyy kuin sieniä sateella.

Kalloiden louhinnan ympäristöseuraukset ovat kuitenkin sienten kasvua mittavammat . Olisi perusteltua keskittää kallioiden louhinta kunnittain yhdelle tai kahdelle suurelle louhokselle sen sijaan, että parikymmentä metriä syvä, vedellä täyttyvä kuoppa löytyy joka toisesta kylästä. Louhosten vaikutukset pohjavesiin voivat olla arvaamattomia kallioperän halkeamien virtaamien kautta, ja taajaman ulkopuolella ihmiset ovat kaivojensa kautta puhtaasta pohjavedestä riippuvaisia.

Siro tummaraunoinen ja herkkä haisukurjenpolvi ovat harvinaisia emäksisen kallioperän kasveja. Nämä kasvit on kuvattu entisellä kalkkikaivoksella Lohjalla.

kääpiä, tuhkaa ja perhosia

Varsin usein päätyy väsäämään asioita ymmärtämättä, mikä sisäinen pakko työhön ajaa. Syy käy ilmi ajan kanssa. Näin kävi taulakäävänkin kanssa. Kun huhkii puukon ja kirveen kanssa metiköissä kääpiä koivujen kyljistä irrotellen huomaa, että ne ovat kiinni varsin jämäkästi. Hainkin alkuperäistä pitkävartisemman kirveen nähdessäni jo sieluni silmillä itseni toikkaroimassa kirves päässä metsästä suurimpia kääpiä yläviistosta varvastellen hutkittuani. Kova on myös itse kääpä, kun sen pillejä alkaa puukolla kerros kerrokselta nirhata irti. Parin tunnin ähräämisen jälkeen viskaan turhauttavan pienet mallonkappaleet koivuntuhkalipeäkattilaan jatkokäsittelyä odottamaan- tarkoitus on pehmittää sitkeää lituskaa niin pitkään, että sen saa työstettyä säämiskämäiseksi ompelu- tai tulentekomateriaaliksi. Koivuntuhkalipeää taasen olin jo aiemmin laitellut lankojen ja kankaiden purettamista varten saunan tuhkista: ihana käsityötyöläisystäväni Solja oli löytänyt kirjallisuudesta kasvit, joilla todistimme vääräksi väitteen, että kasviväreillä syntyy vain murrettuja värejä. Monet sienet ja kääväthän ovat oivaa värjäysmateriaalia, mutta me käytimme värjäyskattiloissamme avokadoa, sipulia ja kahvia.

Joulu tuli ja meni, mutta eteisessä metallikattilassa lipeäuintia harrastavat kumimaiset käävänkappaleet eivät osoittaneet periksiantamisen merkkejä, vaikka niitä mm. mätkittiin musiikkijameissa lyömäsoittimina. Turhaan vaivannäköön harmistuneena viittasin jo koko projektille kintaalla, kunnes uuden vuoden liepeillä löysin hämmästyksekseni kattilasta sienimäisiksi turvonneet vastaanhangoittelijat, ja kalikalla nuijimalla aloin työstää niitä ulkona. Noh, säämiskämäisyys jäi vielä haaveeksi, mutta huokoista, herkästi syttyvää ja hitaasti kytevää tulentekomateriaalia sain taulan huuhdottuani ja vessan lattialla kuivattuani. Nyt fytoterapiaopiskelijana olen oppinut, että taula on yksi moksaukseen, akupunktiopisteiden lämmittämiseen käytettyistä aineista ja hups -minulla on taulaa omasta takaa. Metsä antoi sekä taulakäävän että tuhkan sen pehmittämiseen – olisi antanut sienetkin lankojen värjäykseen, jos värjääjät olisivat olleet ajoissa liikkeellä.

Suomen käävillä elää viitisentoista eri kääpiin erikoistunutta perhoslajia. Taulakäävällä elää parikin eri perhosta: kookkaan, ei kovin yleisen jättikääpäkoin toukka tekee taulakääpään tai sen lahottamaan puuhun jopa puolisenttisen reiän, syö käävän rihmastoa ja talvehtii isäntäkäävässä. Seuraavana keväänä toukka koteloituu reiän suulle; kesä-heinäkuussa on sen lentoaika. Muita yleisiä perhosten isäntälajeja ovat mm. lepänkääpä sekä rivikääpä, joka loppukesästä on usein silminnähden toukkien risaksi syömä. Käävillä ja kääpien pehmittämällä puuaineksella elää myös lukuisa joukko kuoriaisten toukkia. Jotkut kääpälajit elävät vain maapuilla ja pökkelöillä, joilla tietty edeltävä kääpälaji on jo elinkiertonsa päättänyt. Tällaiset monimutkaiset sienten, kasvien, hyönteisten, hämähäkkien ja muiden selkärangattomien vuorovaikutus- ja hyötysuhteet luovat verkoston, jolle ekosysteemin seuraavat tasot; linnut, pienet nisäkkäät, lepakot, ja kaikki siitä ylöspäin, rakentuvat. Hakkuutähteiden ja kantojen kiskominen talousmetsistä energiapuuksi tyhjentää metsän materiaalista, jolle sen tulevaisuus rakentuu.

Jättikääpäkoi. kuva: Kari Järventausta

Tasaikäisestä, monolajisesta talousmetsästä puuttuu luonnonmetsän kääpälajien normaali keskinäinen kilpailu. Näissä olosuhteissa yksittäinen, puustolle haitallinen kääpälaji saa usein ylivallan ja aiheuttaa puustolle laajamittaista tuhoa. Monilajisessa, moni-ikäisessä metsässä kääpälajistokin kilpailee toinen toisensa ruotuun.

Rusokääpä kuusella Karkalin luonnonpuistossa.

En siis ainakaan vielä pääse koketeeraamaan Mannerheimintielle omalla mehiläisvahalla sateenkestäväksi kyllästetyllä taulasäämiskälakilla, mutta opin taas monenlaista luonnon ja ihmisen vuorovaikutuksesta lahopuiden luoman moninaisuuden äärellä…

Introduce Yourself (Example Post)

This is an example post, originally published as part of Blogging University. Enroll in one of our ten programs, and start your blog right.

You’re going to publish a post today. Don’t worry about how your blog looks. Don’t worry if you haven’t given it a name yet, or you’re feeling overwhelmed. Just click the “New Post” button, and tell us why you’re here.

Why do this?

  • Because it gives new readers context. What are you about? Why should they read your blog?
  • Because it will help you focus you own ideas about your blog and what you’d like to do with it.

The post can be short or long, a personal intro to your life or a bloggy mission statement, a manifesto for the future or a simple outline of your the types of things you hope to publish.

To help you get started, here are a few questions:

  • Why are you blogging publicly, rather than keeping a personal journal?
  • What topics do you think you’ll write about?
  • Who would you love to connect with via your blog?
  • If you blog successfully throughout the next year, what would you hope to have accomplished?

You’re not locked into any of this; one of the wonderful things about blogs is how they constantly evolve as we learn, grow, and interact with one another — but it’s good to know where and why you started, and articulating your goals may just give you a few other post ideas.

Can’t think how to get started? Just write the first thing that pops into your head. Anne Lamott, author of a book on writing we love, says that you need to give yourself permission to write a “crappy first draft”. Anne makes a great point — just start writing, and worry about editing it later.

When you’re ready to publish, give your post three to five tags that describe your blog’s focus — writing, photography, fiction, parenting, food, cars, movies, sports, whatever. These tags will help others who care about your topics find you in the Reader. Make sure one of the tags is “zerotohero,” so other new bloggers can find you, too.