sienisyksyn loppuvaihe

Asun puistometsänsirpaleessa Vantaanjoen kainalossa. Tämä syksy on ollut sienten suhteen täälläkin varsin erikoinen. Tyypilliset lajit loistavat poissaolollaan, tai ovat kuten suppilovahverot niin myöhässä, etteivät taida ehtiä kasvaa sadoksi meille ihmisotuksille. Toisaalta lähiryteiköistä on löytynyt kolme lajia, jotka eivät usein täällä kohdalle satu: kaatuneen männyn juurakolla komeili tärpätin tuoksuinen rypyliäinen kasa, joka kotona varmistui parhaimmillaan toistakymmentäkiloiseksi kasvavaksi kurttusieneksi. Googlea penkoessa kävi ilmi, että tässä olisi lähes aihetta kutsua media paikalle, mutta paistelin ihanuuden kotona pariksi ateriaksi ihan itsekseni. Maku muistutti korvasientä pihkalla taitettuna.

Seuraava hauskuus löytyi metsäpuiston toiselta laidalta: sarja miniveistosmaisia piispanhiippoja maapuulle putkahtaneena. Siellä veikeili luonnon oma taidenäyttely kehän huminassa, ryteikön hämärässä, omissa maailmoissaan. Piispanhiippa on suht yleinen havu- ja lehtipuiden kantojen, pökkelöiden ja maapuiden sieni, jota voi syödä korvasienten tapaan valmistettuna. Minulta piispanhiipat jäivät julistamaan taidenäkemystään metsän eliöille.

Sokerina pohjalla pihatien varrelta löytyi kasvilääkinnän opiskelijan märkä uni: hiukan epätavallisesti kuusen kannolta paistoi haravoijan silmään oranssinpunainen, jalallinen lakkakääpä, yksi rohdosominaisuuksiltaan tutkituimmista sienistä; kääväthän ovat puiden sieniä. Kasvupaikan takia – pienen ajotien varsi – en uskalla reishiksikin kutsuttua sientä muille kuin itselleni syöttää. Reishi on kiinalaisen lääketieteen parissa tunnettu jo parisentuhatta vuotta, ja sille luetellaan mystiseltäkin kalskahtavia vaikutuksia. Yleisimmin lakkakäävästä puhutaan tasoittavana ja mieltä kirkastavana rohdoksena; tämän lisäksi kirjallisuudesta löytyy liuta enemmän ja vähemmän tieteellisesti tutkittuja käyttötarkoituksia aina vastustuskyvyn parantamisesta diabeteksen ja syövän hoitoon. Ottamatta sen enempää kantaa näihin väitteisiin – minulla ei ole siihen kompetenssia eikä halua – kokeilin reishiä itseeni pienellä annoksella yhdessä pakurin kanssa iltateenä. Vaikutus tällä yhdistelmällä oli niin piristävä, että nukahdin joskus aamun sarastaessa, mutten ollut seuraavana päivänä erityisen väsynyt enkä tokkurainen.

Nyt kun eduskuntaan on saatu käsittelyyn yli 50 000 äänen voimin Avohakkuut historiaan -kansalaisaloite, jolla siis pyritään saamaan valtion metsien käsittely jatkuvan kasvatuksen piiriin, on hyvä hetki muistuttaa kääpien merkityksestä. ”Lahottajasienet ovat metsän monimuotoisuuden moottoreita” todetaan Tuomo Niemelän Käävät, puiden sienet -kirjassa. ”Pudonneita oksia, kantoja ja talousmetsän hakkuutähteitä hajottaessaan käävät muuttavat puuaineksen vaikeasti sulavia molekyylejä uusiksi yhdisteiksi, jotka kelpaavat maaperän mikrobeille, hyönteisille ja lopulta taas puille. Näin ravinteiden kierto metsäluonnossa jatkuu.” Esimerkiksi ruskolahottajat ovat tärkeitä metsän uudistumiselle: ”Puiden siemenet itävät erityisen hyvin ruskolahomassassa, ja puille välttämätön mykorritsasuhde syntyy parhaiten siinä.”

Voi vain kysyä, mistä välttämättömät, maaperän ja koko metsän monipuolista hyönteis- , kasvi- ja muuta eliöstöä ravintoketjun pohjalla ylläpitävät käävät saavat ravintoa, kun metsästä kiskotaan runkojen jälkeen vielä kannot ja oksat energiapuuksi, ja tämän jälkeen suoritetaan kaivinkoneella viimeistely, mätästys, taimien istutusta varten. Asiantuntijat ovat laajalti sitä mieltä, että Suomen olosuhteissa metsä uudistuu istuttamattakin. Tästä näkökulmasta mätästys onkin lähinnä koneurakoitsijoiden subventointia.

Lohjan Karkalin luonnonpuiston hytykät kasvavat omassa rauhassaan. Luonnonpuisto on suojelukriteereistä tiukin, ja vierailija saa liikkua täällä vain polkuverkoston puitteissa. Karkalinniemessä kulkiessa tämän voi aistia: omaan tahtiinsa hengittelevässä metsässä on hieno tunnelma.